Ensimmäiset kisapäivät

Hotelli ei tosiaan ollut omaan mieleen, etenkään palvelun suhteen, mutta ei myöskään hinta-laatusuhteelta. Voihan se olla, että mieli muuttuu sen jälkeen, kun pääsee oikeasti syömään ja nauttimaan herkuista, mutta epäilen. Juustopöydät näyttävät kyllä hyviltä. Ruokaa on tarjolla lähes ympäri vuorokauden, mutta koska kisapunnitus on itsellä vasta torstaina tarjolla olevia ruokia on tullut maisteltua hyvin rajoitetusti. Hotellin buffetin viehätystä kyllä alentaa se, että yöruualla näin lattiaa moppaavan siivoojan ottavan tarjolla olevaa ruokaa käsin tarjoiluastioista kesken siivouksen (tätä varmaan tapahtuu monestikin ja monessa paikassa, mutta tieto lisää tuskaa), tämän lisäksi osa astioista on likaisia, etenkin kahvikupit vaikka tulevat juuri pesusta. Kolmas itseä häiritsevä asia on, että buffetissa on selkeästi alimiehitys työntekijöissä. Ruuanlaittajia on tarpeeksi, mutta ei pöytien siivoajia. Pöydät ovat todella pitkään tyhjentämättä ruokailijoiden lähdettyä, eikä niihiin ehditä tuoda uusia haarukoita, veitsiä ja vesipulloja. Mikäli haarukoita, veitsiä ja vettä olisi saatavilla jostain linjastosta, ylläoleva ei olisi ongelma, mutta nyt ruokailuvälineet ja veden joutuu etsimään ruokasalilta, jos jossain olisi vielä iskemätön pöytä.

On alueella sentään muutakin kuin ruoka, sillä allasalue on iso ja hienon näköinen. Eli mikäli altaalla tykkää makoilla, löytyy hotellista siihen oikein hyvät puitteet. Ensimmäisten kisapäivien ohjelmaan kuuluu joukkueen rekisteröinti ja liuta kokouksia. Ei siis ole mitään lomailua, etenkään kun samalla vielä pudottaa painoa. Koska suomen joukkueessa ei ole tällä kertaa yhtäkään junioria, maanantaina ohjelmassa on vain avajaiset ja tiistai on oikeasti vapaa. Silloin on tarkoitus lähteä Antalyan vanhaan kaupunkiin.

 

Kaunis Dinant

Perjantaina lähdimme tutustumaan Dinantiin, jonka laittoin merkille noin kuukausi sitten ajellessani Meusen vartta. Kaupunki olikin oikein nätti, maisemaa hallitsi, hieman samoin kuin Huyssa, linnoitus ja kirkko. Erona olis se, että Dinantissa joen varrella olevat talot olivat värikkäämpiä ja se teki kaupungista vielä kauniimman. Menimme köysirataa pitkin linnakkeella. Täytyy sanoa, että se oli jonkun verran pelottavaa, mutta hengissä selvittiin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kiivetä 408 porrasta. Maisemat linnoitukselta olivat hienot.

Koska Dinantista on matkaa Ranskaan vain parikymmentä kilometriä päätimme käydä myös siellä. Givet on pieni kaupunki lähellä rajaa, Meusen rannalla sekin. Sieltäkin olisi linnoitus löytynyt, mutta yksi linnoitus päivässä sai riittää. Kaupungin keskusta oli hiljainen, sillä kaikki ihmiset löytyivät kaupungin laidalla sijaitsevilta automarketeilta. Niitäpä ei olekaan juuri näkynyt. Illalla sitten herkuteltiin ranskalaisilla juustoilla.

MM-kisoihin valmistautuminen alkaa

Kädenväännön MM-kisat järjestetään Turkissa lokakuun puolessa välissä. Belgian komennuksella ei asiaan varsinaisesti ole vaikutusta, mutta kisavalmistelut ne on täälläkin aloitettava. Painoa pitäisi jokunen kilo pudottaa ja se on aina tuskallista. Täällä se tuntuu ainakin näin aluksi vielä pahemmalta, koska houkutuksia on joka paikassa. Belgialaiset vaikuttavat melkoisilta herkuttelijoilta, sillä kaupasta vaikeinta tuntuu olevan löytää tavallista ruokaa. Löytyy, jos jonkilaista naposteluboksia juustoista, makkaroista ja lihoista, tuoretta leipää on joka paikassa, erilaisia leivoksia, vohveleita ja suklaata unohtamatta. Itselle tuo juusto on se heikko kohta, sillä siihen on tullut täällä ollessa sorruttua liian usein, mutta nyt se on sitten pannassa tai ainakin hyvin rajoitetussa käytössä seuraavat seitsemän viikkoa.

Olennaisena osana MM-kisoihin valmistautumista ruokavalion lisäksi on tietenkin treenit. Keskiviikkoisin olen ajellut Liégen suunnalle vääntämään ja ihan hyvät treenit sielläkin on saanut aikaiseksi, vaikka ei sitä kyllä Vaasan treeniporukkaan voi verrata. Vääntöjen lisäksi treenaan kuntosalilla, jonka valinnasta jo aiemmin tuli kerrottua. Sali sijaitsee siis noin 15 min kävelymatkan päässä. Siellä on myös asiakasparkki autolle, mutta siihen ei ole vielä tarvinnut turvautua. Kuntosalilla on kaksi kerrosta, ylimmässä eli katutasossa sijaitsee vastaanoton ja pukuhuoneiden lisäksi älyttömän kokoinen aerobinen alue, tarkoittaen kymmeniä kuntopyöriä, crosstrainereitä ja juoksumattoja. Sen lisäksi kerroksessa on jumppasali ja muutamia peruslaitteita sekä taljakokonaisuus, joka on tässä kerroksessa se ainut itseä kiinnostava laite. Onneksi salista löytyy myös kellari, sillä sieltä löytyvä kaikki vapaat painot ja laitteet. Käsipainojakin riittää 50kg asti.

Salin heikkoutena on penkkipunnerruspaikat, sillä niitä ei voi säätää ja nyt hätinä yletyn tankoon. Penkkipunnerus onkin nyt sitten jäänyt vähemmälle. Kuntosalin muita negatiivisia puolia on se, että sali on yksi iso avara tila. Se on tietenkin makuasia, mutta itse en välittäisi nähdä kaikki muita kanssa treenaajia. Soitettava musiikki on myös aivan hirveää, mutta siihen onneksi auttaa korvanapit. Jos jotain huonoa, niin on siellä hyvääkin, sillä tosiaan kaikki tarvittavat painot ja laitteet löytyy ja salilla saa treenata rauhassa, kukaan ei edes tervehdi muuta kuin pukuhuoneessa. Toki tervehtivät toisiaan, jos ovat tuttaja keskenään ja silloin vaihdetaan myös asiaan kuuluvat poskisuudelmat. Tuo tervehtimättömyys on kyllä jopa vähän outoa, sillä kaikkialla muualla belgialaiset tervehtivät liiankin kanssa. Koska sali on osa isompaa ketjua, samalla kuukausikortilla saisi käydä muuallakin treenamassa. Vielä tätä ei ole tullut hyödynnettyä, mutta ehkäpä joskus reissussa se voi olla tarpeen. Vielä kuntosalin erikoisuutena tai ominaisuutena voi pitää sitä, että jokaisella on oltava treenipyyhe mukana. Lisäksi kenkien käyttö on pakollista, joten ei enää treenejä villasukissa muuta kuin korkeintaan kotona.

Kädenvääntöä ja maanalainen maailman

Perjantai-iltana syötiin viimeiset Ranskan tuliaisjuustot. Tai minä ne yksin lähinnä söin, sillä Lassen piti hieman pudottaa painoa lauantain kädenvääntökilpailuihin. Juustojen jälkeen teimme kierroksen linnakukkulalle, toiveena nähdä vilaus kuunpimennyksestä. Valitettavasti kuuta ei näkynyt. Maisemat linnalta kaupunkiin olivat kuitenkin hienot.

Lauantaiaamulla oli aikainen herätys ja aamutoimien jälkeen suunnattiin Rochefortin kylää kohti. Kylä oli minulle ennestään tuttu aiemmista kädenvääntökilpailuista, tällä kertaa tosin kisapaikka oli eri kuin aiemmin. Punnituksesta selvittiin ja suunnattiin ruokakaupan kautta hotellille selvittämään miten saataisiin huone sisäänkirjautumisajan ulkopuolella. Hotellin vastaanotossa ei englannilla selvitty, vaan täytyi turvautua google kääntäjään. Koska hotelli oli pieni, alle kymmenen huonetta ja vastaantotossa todennäköisesti töissä oli omistaja, saimme lopulta huoneen jo puoli 10 aamulla. Palvelussa ei siis moittimista.

Pääsimme takaisin kisapaikalle juuri ennen klo kymmentä, kun kisojen piti alkaa. Silloin ilmoittautuminen oli vielä täydessä käynnissä. Viimeiset ilmoittautujat tulivat noin klo 11 aikoihin eli lähes tuntin myöhässä. Siitä ja järjestelyongelmista johtuen kisat alkoivat vasta klo 12 jälkeen. Naisten sarjassa oli ainoastaan kolme osallistujaa. Onneksi matka kisoihin tällä kertaa oli kuitenkin lyhyt, sillä mikäli niihin olisi tullut Suomesta asti, niin olisi kyllä harmittanut. Väännöt kulkivat ja kummallakin kädellä tuli kultaa.

Sunnuntaiaamulla koitettiin päästä katsomaan Rochefortin linnan raunioita. Valitettavasti päivän ainut kierros sinne olisi ollut vasta klo 14 ja ominpäin sinne ei saanut mennä, joten jäi väliin. Kävimme myös kääntymässä Rochefortin luolan sisäänkäynnillä, mutta päätimme ajaa kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan Han-sur-Lesseen, jonka luola oli paljon isompi ja kehutumpi,

Han-sur-Lessessä päätös meinasi aluksi kaduttaa, sillä parkkipaikaa ei meinannut aluksi löytyä millään. Sen lisäksi turisteja oli satoja, ellei tuhansia ja jonoja oli niin luolakierroksella kuin luonnonpuistoon. Saimme liput kuitenkin nopeasti käteiskassalta ja pääsimme jonossa hyville paikoille, sillä edellinen luolaryhmä oli juuri lähtenyt. Alle puolen tunnin odottelulla siis selvittiin. Luolakierros alkoi historiallisella raitiovaunukyydillä luolan sisäänkäynnille, jonne oli matkaa nelisen kilometriä, Matkalla näkyi puiston biisoneita ja peuroja.

Luolan suulla piti valita rankankielinen tai hollaninkielinen ryhmä. Valinta tehtiin täysin jonon pituuden perusteella eli ranskalla mentiin. Luolalla oli mittaa netin mukaan parisen kilometriä. Ja syvimmillään taidettiin maanalla olla yli 100m. Valitetettavasti mitään emme oppaan selityksistä ymmärtäneet, mutta luola oli hieno. Todella mahtava luonnon taideteos. Voi kyllä suositella Belgian suunnalla vieraileville.

Bank Holiday

Maanantaiaamulla käytiin pidentämässä Mazdan parkkiaikaa parilla tunnilla, että ehdittäisiin rauhassa nauttia aamupala ennen pitkää ajomatkaa. Tällä kertaa parkkimaksu onnistui, sillä kieleksi onnistui vaihtaa englanti. Samalla myös selvisi, että edellisiltainen maksu ei ollut mennyt läpi. Maanantaihan tosiaan oli töistä vapaa, lauantaina vietetyn Belgian kansallispäivän vuoksi.

Le Havresta ajoimme rannan kautta kohti Étretatia ja sen liitukivikallioita. Koska kohde oli suosittu nähtävyys, päätimme pysäköidä auton suosiolla jo hieman ennen kylää. Auton parkkiin saanti oli helppoa, parkkimaksun maksaminen ei. Automaatille oli muodostunut jo pitkähkö jono ennen meitä, kun ihmiset yrittivät saada parkkinsa maksettua. Useampi ennen meitä ei onnistunut, Kun vuoro tuli, ensimmäinen ongelma oli jälleen yrittää vaihtaa automaatin kieltä. Koska kielenvaihto ei onnistunut, emme ymmärtäneet, että automaattiin piti syöttää auton rekisterinumero. Onneksi eräs avulias mies takanamme osasi englantia ja tiesi, mitä pitäisi tehdä. Kun maksun aika koitti, syötin pankkikortin laitteeseen, vaan se oli virhe. Ei kelvannut korttimaksu ja sen jälkeen ei kelvannut kolikkomaksukaan. Niinpä poistuimme automaatilta tyhjin käsin. Olimme jo aikeissa jättää auton ikkunaan lapun automaatin toimimattomuudesta ja lähteä kohti kallioita, kun maksuautomaatin suunnalta alkoi kuulua riemunkiljahduksia. Siellä oli eräs pariskunta onnistunut maksaa parkkinsa. Ei siis auttanut, kun suunnata uudelleen jonoon. Tällä kertaa maksu sitten onnistuikin, kun maksoimme suoraan kolikoilla. Pieni väärinymmärrys tuntihinnassa kuitenkin tuli, sillä vahingossa tuli maksettua parkki viideksi tunniksi eteenpäin. Parempi toki liian pitkään, kuin liian vähän.

Vaikka parkkimaksun kanssa oli ongelmia, paikka oli todellakin käymisen arvoinen. Aivan mahtavat maisemat.

Étretatista matka jatkui Ranskan läpi kohti kotia. Matkalla pysähdytiin Ranskan puolelta ostamaan vielä juustoja ja viiniä tuliaisiksi, sillä hintataso Ranskassa oli halvempi kuin Belgiassa. Lisäksi ranskalaiset todella osaavat tehdä juustoja, vaikka muun ruuan osalta en ole aivan vakuuttunut, kun mukaan lasketaan aiempiakin Ranskan matkoja. Makuasia tietenkin. Belgian puolella sitten pysähdyttiin tankkamaan, sillä Ranskassa bensa oli ihan järkyttävän kallista, 95E yli 1,7e/ltira, Belgiassa sentään saa alle 1,4e/litra.

Kun päästiin kotiin Mazdan mittariin oli kertynyt oli 1400 kilometriä, että olihan siinä taas reissua kerrakseen, mutta kyllä kannatti käydä. Jos toki matkasta jäi kaikkea mielenkiintoista ja hyödyllistäkin mieleen, niin myös sellaiset ”turhat” huomiot, kuin että ranskalaiset ajavat aina ikkuna auki, vaikka itsestä se tuntuu tyhmältä ilmastoidussa autossa, kun ulkona on pahimmillaan +33 astetta. Lisäksi he käyttävät vilkkua liikenteessä miten sattuu ja se jää kovin helposti päälle.

Kotiin päästyä, ovikello soi ennen kuin ehdin hampaani iskeä Ranskan tuliaisjuustoihin. Naapurin ukko se siellä. Hiukan hölmistyneenä ovelle ja ensimmäisenä kysymään sujuvalla ranskalla 😉 , että puhuuko hän englantia. Naapurin miehen rouva onneksi muutaman sanan osasi ja selvisi, että tilaamani kissanruokapaketti oli heillä. Kuski oli ilmeisesti käynyt ja koska en ollut kotona, hän oli antanut paketin naapurin hoteisiin. Hyvä sinänsä, että sain paketin ja toimitus sujui nopeasti, mutta se herättää myös pieniä epäilyksiä Belgian postia kohtaan, jos kenen tahansa paketti annetaan kenelle tahansa.

 

 

Maihinnousu Normandiaan

Dieppessä aamulla käytiin pieni rantakierros tekemässä ennen kuin matka jatkui yhdentoista maissa kohti etelää. Matka ensimmäiselle maihinnousurannalle, Sword beachille, kesti neljä tuntia , sillä tehtiin matkalla yksi suunnistusmoka ja päädyttiin hetkeksi maksullisille teille, niitä kun Ranskassa riittää. Ajettiin sitten samalla vaivalla Pont de Normandien kautta, joka on viimeinen silta Seine-joen yli ennen merta. Korkeutta sillalla 214 metriä, joten meinasihan se taas jo hirvittää.  Sillan ylityksestä veloitettiin 5,40e. Hirveä hinta! Matkalla nähtiin myös flareja. Flarella siis tarkoitan liekkiä, joka polttaa jalostuslaitoksen tms. kaasun hiilidioksidiksi. Niitä ei ole tähän mennessä tullu vastaa muuta kuin valokuvissa. Hirveää tuhlausta sekin, sillä luulisi nykyään sen kaasun saavan talteen ja käyttöön.

Sword Beachilta ei löytynyt ollenkaan parkkipaikkoja, joka paikka oli aivan täynnä autoja. Lopulta päädyimme Juno beachin puolelle, joka on toinen maihinnousurannoista. Siitä teimme sitten kävelykierroksen. Parkkipaikan etsintään ja kävelykierrokseen tuhlaantui tolkuttomisti aikaa, joten Gold beach otettiin hyvin pikaisena pysähdyksenä. Omaha beachilla yritettiin pysähtyä jenkkien hautausmaalle, mutta siitä ei ollut tehty liian helppoa, joten kävimme vain muistomerkillä ja punkkerissa, johon pääskyt olivat tehneet pesiä. Omaha beatchilla kävimme myös uimassa.

Koska kello oli Omaha beachin lopussa jo puoli seitsemän ja Le Havreen piti yöksi ehtiä, päätimme jättää väliin viimeisen rannan, Utah beachin. Mielenkiintoisempi ajoreitti Le Havreen  eli valtateitä ja tulleja välttäen olisi kestänyt 3 tuntia 15 min, päätimme turvautua tylsään ja maksulliseen, 1 tunti 45 min matkaan. Tällä puolentoista tunnin aika säästölle hintaa tietullien muodossa tuli 10,10e.

Le Havressa päätimme ajaa hotelliin sataman kautta, olihan koko kaupunki saanut nimensä sataman mukaan. Reitti ei tuottanut pettymystä, sillä satamassa nousi seinä vastaan, nostosillan muodossa. Onneksi löytyi vaihtoehtoinen reitti ja hotellille päästiin.

Hotelliksi oli valittu iBis, hintaltaan huokea ja laadultaan ei yllätyksiä tuottava. Auton sai jättää kadulle parkkiin ilmaiseksi aamulla yhdeksään asti. Yritin maksaa parkin aamulla kaksi tuntia pidemmäksi, mutta lopputulos oli, että rahat todennäköisesti tililtä meni, mutta mitään parkkilappua en saanut. Aamulla uusi yritys.

Le Havresta ei löytynyt elämää, se oli hyvin betoninen kaupunki. Onneksi sentää pitsa oli hyvää ja sen muodossa sain korvikkeen haaveillulle juustolautaselle, kolmen juuston pitsan. Huomenna matka jatkuu kotia kohti.

Kun Belgia meni sekaisin

Hieman yli viikko Belgiassa takana. Torstaina pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan lähikaupaan, joka on joen toisella puolella sijaitseva Match. Kauppa on melko iso ja valikoima hyvä, lisäksi löytyi paljon erilaisia juustoja. Kaurahiutaleitakin löytyi, joten jatkossa saa nauttia tutusta ja turvallisesta aamupuurosta. Kaupasta löytyi myös puupellettejä, joita käytän kissan hiekkana. Niitäkään ei tarvitse enää kovin kaukaa metsästää. Ensimmäinen pellettisäkki haettiin rautakaupasta Liègestä viime viikon sunnuntaina.

Torstaina ei tarvinnut tehdä IKEA:n reissua tai olisi varmaan tarvinnut, koska puuttuu vielä keittiönpöytä, -tuolit, sohva, tv-taso ja vaatekaappi, sekä paljon pienenmpää tavaraa, mutta pakko pitää vähän taukoa. Ei se IKEA:ssa käynti nyt niin kivaa ole. Vaikka IKEA;ssa ei käytykään, asuntoon tuli lisää tavaraa kotiinkuljetuksella, kun saapui kovin odotettu pyykinpesukone ja samalla oven avauksella kahvinkeitin, mikro ja muita keittiökoneita.

Perjantaina oli vuorossa jalkapalloa, sillä Belgia oli päässyt aiemmin tällä viikolla kahdeksan parhaan joukkoon. Nyt oli jo peli pääsystä semifinaaliin ja vastassa Brasilia. Koska Suomea ei vielä olla jalkapallon MM-kisoissa nähty, oli helppo kannattaa Belgiaa ja puketua punaiseen. Alunperin ajatus oli, suomalaiseen tapaan, mennä johonkin pubin istumaan ja katsomaan peliä, mutta onneksi Facebookista selvisi, että Huyn kaupunki järjestää screenit ja muut jollekin stadionille. Ainoa ongelma oli, että stadionin sijainti ei Facebookista selvinnyt, sillä ilmeisesti se oli kaikille paikallisille itsestäänselvää. Googletimme läheiset stadionit ja lähdimme kävelemään. Ensimmäinen yritys oli tyhjä arpa, mutta sen jälkeen alkoi katukuvaan ilmestyä enemmänkin punapaitoja, joten suunta oli oikea.  Oikea paikka löytyi helposti seuraamaalla muita kulkijoita, sillä kaikilla oli sama suunta. Pelkäsimme saapuvamme myöhään paikalle, kun olimme perillä noin vartti ennen pelin alkua, mutta huoli oli turha. Suurin osa saapui paikalle meidän jälkeen, juuri pelin alkuun.

Belgia voitti ottelun ja pääsi semifinaaliin. Koko kylä meni voitosta aivan sekaisin, sitä juhlittiin aivan kuin maailmanmestaruutta. Viimeisen vihellyksen jälkeen katsojat hyppivät ja pomppivat, halasivat toisiaan ja ilma oli täynnä tuopeista lentelevää olutta, kuin myös itse muovituoppeja. Pelin jälkeen joenranta täyttyi voiton juhlijoista, räikät soivat ja ihmiset istuivat autojen katoilla, konepelleillä ja takakonteissa. Ainoastaan kuljettajat pysyivät suurinpiirtein autojen sisäpuolella. Meno oli omaan silmään jopa hurjaa, koska niin paljon autoja oli mukana. Kaikki näytti kuitenkin menevän hyvin ja tunnelma oli katossa. Tiistaina on kuulemma sitten se seuraava peli, täytynee varmaan katsoa sekin.