Kiovan viemärit ja ydinbunkkeri

Kiovaan saavuttiin eilen  ilta kuuden maissa. Heti aluksi saatiin hieman esimakua Kiovan ruuhkista ja taksikuski ehdottikin muutaman kilometrin pidempää, mutta vähemmän ruuhkaista reittiä. Ehdotukseen tartuttiin ja päädytiin melkoisille töyssyteille, mutta hotellille päästiin. Lybid hotelli oli positiivinen yllätys ja hieno siihen nähden, että yö kahdelta hengeltä maksoi 36e. Huone toki oli pieni, mutta ei siellä juurikaan ole aikaa tullut vietettyä.

Päivällä kävimme kultaisia kupoleita katsomassa. Pyhän Mikhaelin katedraalissa, sekä kääntymässä Pyhän Sofian katedraalin lippujonossa, sillä sinne olisi pitänyt maksaa sisälle. Hinta nyt ei mikään älytön ollut, olisiko ollut 7e pääsy kaikkialle, mutta jätimme väliin. Kylmyys taisi myös vaikuttaa tähän päätökseen. Päätimme lämmitellä läheisessä ravintolassa ennen hotellille paluuta, mutta tehdessä tilausta tarjoilija ilmoitti, että ainostaan kylmiä lounaita eli leipää ja salaattia on tarjolla, sillä sähköt ovat poikki. Muutamaa minuutti myöhemmin sähköt sentään palasivat ja keittolounas oli jälleen saatavilla.

Kolmen jälkeen lähdettiin metrolla kohti viemärikierroksen aloituspaikkaa Se oli metroasema joenrannalla, jonka ympärillä ei ollut mitään muuta kuin yksi kahvila. Sinne sentään pääsi lämmittelemään, sillä olimme liiankin hyvissä ajoin liikkeellä, mutta emme halunneet missata kierrosta. Olimme siis varanneet kierroksen, jossa mentiin käymään Kiovan sadevesiviemäreissä, sekä sen jälkeen kylmän sodan aikaisessa bunkkerissa, joka oli suunniteltu suojaamaan ydinsodalta. Olimme varanneet kierroksen neljälle, mutta koska kyseessä ei ollut yksityiskierros mukaan liittyi myös eräs nainen, joka ei vaikuttanut olevan valmistautunut hyppäämään viemäriin villakangastakissaan ja karvapipossaan. Hän kuitenkin vakuutti oppaallemme tietävänsä mihin on menossa ja niin varmaan olikin. Kenties hänellä oli päällä ne hänen ”huonot vaatteet”. Viemäriin menoa varten jalkaan puettiin kahluusaappaat ja kouraan lyötiin taskulamppu ja sitten vaan viemärin kantta auki.

Sadevesiviemärit olivat jännä kokemus, eikä edes pimeys pelottanut, vaikka sitä vähän pelkäsin etukäteen. Ahdasta oli paikka paikoin ja varmaan kilometrin verran käveltiin kyyryssä, yhdessä kohdassa täytyi jopa ryömiä. Kerrankin lyhyydestä oli jotain hyötyä. Kierroksen loppuvaiheella nähtiin muutamia lepakoita, jotka onneksi lähtivät nopeasti toiseen suuntaan. Lisäksi näkyi muutamia tuhatjalkaisia.

Viemäreissä vietimme reilun tunnin, jonka jälkeen nousimme pintaan aika lähellä aloituspaikkaa. Kiovan ruuhkat olivat pahimmillaan, joten matka ydinbunkkeriin tehtiin metrolla autokyydin sijaan. Opas varoitteli metron taskuvarkaista, eikä varmaan aiheetta, sillä metrot olivat tupaten täynnä. Metromatkan hinta oli alle 30 senttiä! Ei siis maksanut yhtään mitään.

Bunkkeri sijaitsi erään kerrostalon kellarissa, jonne pääsyyn opas kävi noutamassa vartijalta avaimen. Bunkkerissa oli ollut tilaa useammalle sadalle hengelle ja vettä neljäksi päiväksi. Sen aikaa oli laskettu ihmisten pärjäävän ruuatta helposti. Bunkkeri sisälsi opetusmateriaalia säteilyvammoista, USA:n ohjuksista, ydinräjähdyksen kulusta, sekä kaasunaamareita, suojavaatteita, ensiapulaukkuja, säteilymittareita ja paljon muuta. Kaikesta päätellen ydinsodan uhka kylmän sodan aikana ollut todellinen ja siihen on valmistauduttu.

Päivään mahtui paljon ja huomenna on luvassa lisää, sillä aamulla lähdetään kohti Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuusaluetta. Siellä käyminen on ollut jo vuosia haaveissa, joten odotukset ovat suuret. Olemme varanneet kahden päivän kierroksen, johon kuuluu yöpyminen Tsernobylin kylän parhaassa (ainoassa!) hotellissa.

 

Kissojen Istanbul

Aiemmin en tiennyt. että Istanbul on kuuluista kissoistaan. Kyllä niitä siellä riitti <3 Eikä mitään kapisia kulkukissoja, vaan hyvin hoidetun ja syöneen näköisiä. Kyllä ne päivät mukavasti kuluu kissoja rapsutellessa. Ilmeisesti ainakaan suurinta osaa kissoista ei kukaan omistanut, mutta niillä oli kuitenkin selkeästi omat reviirit ja ravintoloiden edustat, jossa ne liikuivat. Niillä tuntui myös olevan nimet, jotka ainakin tarjoilijat tiesivät.

Tiistaiaamupäivällä  suunnattiin Hotel Pera Palasiin, joka oli 1800-luvun lopulla rakennettu loistohotelli, Idän pikajunalla matkustaneille. Hotelli oli kuuluista myös siitä, Agatha Christie majoittui siellä ja tarinan mukaan kirjoitti myös Idän pikajunan arvoituksen niiden seinien sisällä. Niin tai näin, hotellissa oli vielä aistittavissa vanhojen aikojen loistoa.

Leivoskahvien jälkeen jatkettiin matkaa Yerebatan Sarniciin eli maanalaiseen vesisäiliöön, jossa on aikanaan seikkaillut myös mm. 007. Sinne oli muutamien kymmenien metrien jono, mutta se meni kohtuu nopeasti, Maanpäältä säiliötä oli vaikea edes huomata, sillä se on täysin maan alla ja sisäänkäynin rakennus oli hyvin huomaamaton. Suuri osa säilöistä oli kunnostuksen alla. Ihan käymisen arvoinen paikka, etenkin kun sisäänpääsy maksoi alle 3e.

Ikäänkuin aiemmissa ei olisi ollut tarpeeksi yhdelle päivälle, jatkoimme vielä matkaa kaupungin muurille. Siitä osasta, jossa kävimme, ei päässyt muureille kävelemään. En tiedä, jos jostain muualta olisi päässyt. Osittain muuri oli hyvä kuntoisen näköistä ja varmaan levein näkemäni kaupungin muuri, mutta paikka paikoin muuri oli romahtanut tai tuettu suoja verkoin ja muiden tukien avulla.

Istanbulista jäi positiivinen kuva ja sinne voisi tarvittaessa matkustaa toistekin, toisin kuin Antalyaan. Tänään matka jatkuu Ukrainaan. Siitä tulee varmasti todella mielenkiintoista, vaikka sitä koko reissu on ollut jo tähänkin asti.

Ilmestyskirjan petoja ja voittamaton linnotus

Aamulla lähdin hierojalle, sille samalle jolla kävin Hollanin puolella, mutta tällä kertaa hänen Belgian toimipisteeseen. Muutaman kilometerin päässä hierojan toimipisteestä sijaitsi Eben-Ezerin torni. Se osui silmään Vallonian alueen matkaesitettä selatessa.  Koska torni näytti esitteessä erikoiselta, huipulla olevine omituisine eläimineen ja se osui käytännössä matkan verrelle,  ajoin hieronnan jälkeen sinne. Ilmestyskirjan petoja eläimet mitä ilmeisimmin esittivät ja tornin kulmat oli sijoiteltu ilmansuuntien mukaan. Mitä todennäköisimmin olisin oppinut paikasta paljon lisää käymästä sisällä, mutta se oli valitettavasti kiinni.

Koska tornilla käyminen meni paljon suunniteltua nopeammin ajattelin ajaa vielä lähellä sijaitsevan Eben-Emaelin linnoituksen kautta. Nopealla googletuksella, ennen astumista linnoitukseen, löysin, että se oli valmistuessaa maailman suurin linnoitus ja sen piti käytännössä olla valloittamaton. Pienen kierroksen linnoituksessa olisi pystynyt tekemään jopa ihan ilmaiseksi, sillä lippuluukku sijaitsi sisällä linnoituksessa. Koska kuitenkin olin paikalla ja aikaa oli, astelin pääsylippujonon jatkoksi. Lipputiskillä tiedustelin, että onko mahdollista saada kierrosta englanniksi, mutta minulle kerrottiin, että alkava kierros olisi hollanniksi, mutta opas voisi osan kääntää minulle. Koska kuitenkin paikalla olin, päätin, että se riittää minulle eli ei muuta, kun mukaan vaan.

Hollaninkielinen opas aloitti kierroksen, mutta samantien viereeni tuli toinen opas, joka myöhemmin esittäytyi Markiksi, kertomaan, että hän kääntäisi kierroksen tärkeimmät kohdat minulle englanniksi. Huippu palvelua. Niinpä sain  lähes koko kierroksen englanniksi käännettynä. Varmasti osa vitseistä ja yksitysikohdista meni ohi, mutta oli kyllä vastinetta kahdeksan euron pääsymaksulle. Lisäksi kierros kesti melkein kolme tuntia. Ei ollut rahastamisen meininki toisin kuin esimerkiksi Napoléonin kukkulalla.

Mikäli opasta oikein ymmärsin linnoitus oli edelleen maailman viidenneksi suurin, mutta eihän nykypäivänä moisia enää juuri rakenneta. Tämä kyseinen linnoitus oli rakennettu 1930-luvun alkupuolella. Oli mielenkiintoista kuulla, Euroopan jännitteistä jo 1800-luvun lopulla ja miksi Belgiassa on linnoituksia, siellä missä on. Lisäksi tietenkin se, että miten alle sadan hengen saksalaisjoukko pystyi vallata ison modernin linnoituksen. Ilmeisesti belgialaisille Eben-Emael ja heidän antautumisensa siellä on jokseenkin arka paikka, sillä linnoitus ei ole tullut vastaan nähtävyyksiä etsiessä, eikä sitä esimerkiksi löytynyt matkaesitteestä, josta saman alueen torni löytyi.

Linnoitusta voi kyllä suositella mikäli aluella liikkuu ja historia tai linnoitukset vähänkään kiinnostaa. Aikaa vaan kannattaa varata runsaasti. Vasta kotiin päästyä huomasin, että Eben-Emaelin linnoituksen päällekin olisi päässyt tekemään kävellykierroksen. Mikäli vielä samalla hierojalla tai keksin muuta asiaa samalle suunnalle, niin täytynee tuo kävelykierros vielä käydä tekemässä. Lisäksi täytyy ottaa tavoitteeksi käydä tutustumassa myös Huyn linnoitukseen, sillä on se vähän noloa, että en ole vielä käynyt tutustumassa muuta kuin  maisemiin, vaikka se on ihan vieressä.

Kädenvääntöä ja maanalainen maailman

Perjantai-iltana syötiin viimeiset Ranskan tuliaisjuustot. Tai minä ne yksin lähinnä söin, sillä Lassen piti hieman pudottaa painoa lauantain kädenvääntökilpailuihin. Juustojen jälkeen teimme kierroksen linnakukkulalle, toiveena nähdä vilaus kuunpimennyksestä. Valitettavasti kuuta ei näkynyt. Maisemat linnalta kaupunkiin olivat kuitenkin hienot.

Lauantaiaamulla oli aikainen herätys ja aamutoimien jälkeen suunnattiin Rochefortin kylää kohti. Kylä oli minulle ennestään tuttu aiemmista kädenvääntökilpailuista, tällä kertaa tosin kisapaikka oli eri kuin aiemmin. Punnituksesta selvittiin ja suunnattiin ruokakaupan kautta hotellille selvittämään miten saataisiin huone sisäänkirjautumisajan ulkopuolella. Hotellin vastaanotossa ei englannilla selvitty, vaan täytyi turvautua google kääntäjään. Koska hotelli oli pieni, alle kymmenen huonetta ja vastaantotossa todennäköisesti töissä oli omistaja, saimme lopulta huoneen jo puoli 10 aamulla. Palvelussa ei siis moittimista.

Pääsimme takaisin kisapaikalle juuri ennen klo kymmentä, kun kisojen piti alkaa. Silloin ilmoittautuminen oli vielä täydessä käynnissä. Viimeiset ilmoittautujat tulivat noin klo 11 aikoihin eli lähes tuntin myöhässä. Siitä ja järjestelyongelmista johtuen kisat alkoivat vasta klo 12 jälkeen. Naisten sarjassa oli ainoastaan kolme osallistujaa. Onneksi matka kisoihin tällä kertaa oli kuitenkin lyhyt, sillä mikäli niihin olisi tullut Suomesta asti, niin olisi kyllä harmittanut. Väännöt kulkivat ja kummallakin kädellä tuli kultaa.

Sunnuntaiaamulla koitettiin päästä katsomaan Rochefortin linnan raunioita. Valitettavasti päivän ainut kierros sinne olisi ollut vasta klo 14 ja ominpäin sinne ei saanut mennä, joten jäi väliin. Kävimme myös kääntymässä Rochefortin luolan sisäänkäynnillä, mutta päätimme ajaa kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan Han-sur-Lesseen, jonka luola oli paljon isompi ja kehutumpi,

Han-sur-Lessessä päätös meinasi aluksi kaduttaa, sillä parkkipaikaa ei meinannut aluksi löytyä millään. Sen lisäksi turisteja oli satoja, ellei tuhansia ja jonoja oli niin luolakierroksella kuin luonnonpuistoon. Saimme liput kuitenkin nopeasti käteiskassalta ja pääsimme jonossa hyville paikoille, sillä edellinen luolaryhmä oli juuri lähtenyt. Alle puolen tunnin odottelulla siis selvittiin. Luolakierros alkoi historiallisella raitiovaunukyydillä luolan sisäänkäynnille, jonne oli matkaa nelisen kilometriä, Matkalla näkyi puiston biisoneita ja peuroja.

Luolan suulla piti valita rankankielinen tai hollaninkielinen ryhmä. Valinta tehtiin täysin jonon pituuden perusteella eli ranskalla mentiin. Luolalla oli mittaa netin mukaan parisen kilometriä. Ja syvimmillään taidettiin maanalla olla yli 100m. Valitetettavasti mitään emme oppaan selityksistä ymmärtäneet, mutta luola oli hieno. Todella mahtava luonnon taideteos. Voi kyllä suositella Belgian suunnalla vieraileville.