Kölnin Tuomiokirkko

Vieraiden lento Suomeen lähti maanantaina aamupäivällä, joten ajeltiin aikaisin Düsseldorfiin. Aiemmilla kerroilla matka sinne on kestänyt puolisen toista tuntia, mutta aamuruuhkassa aikaa kului melkein kaksi ja puoli tuntia.

Maantai oli Belgiassa vapaapäivä tai ainakin osassa työpaikoista, sillä sunnuntaina oli Ensimmäisen maailmansodan loppumisen vuosipäivä ja koska se osui sunnuntaille, vapaapäivä oli siirretty maanantaihin. Tämä oli nyt toinen siirretty vapaapäivä, sillä ensimmäinen oli kesällä Belgian kansallispäivä. Ainakin belgialaiset pitävät huolen vapaapäivistään. Suomessahan moista pyhäpäivän aiheuttaman vapaan siirtoa ei tunneta.

Koska maanantaina oli siis aikaa ajelin paluumatkalla Kölnin kautta, sillä etenkin sen tuomiokirkko on kuulemma tunnettu nähtävyys. Täytyy kyllä tunnustaa, että kuulin siitä ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten, mutta kumminkin. Kirkontorniin pääsi kiipeämään maksamalla 4e pääsymaksu ja reippaillemalla 533 porrasta. Kyllä siinä lämmin tuli, mutta askelmäärää pahempi oli askelten korkeus, ei ollut tehty lyhytjalkaisille. Tornista avautui näkymä Kölnin ylle. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Atomium ja tivoli

Aamulla ajeltiin Atomiumiin, jossa oli kesään verrattuna vähän turisteja. Ihastelimme ja kauhistelimme maisemia ylimmän kupolin näköalaravintosta ja sen jälkeen kiersimme näyttelyt läpi. Selvisin liukuportaista myös tällä kertaa. Väliaikaiset näyttelyt olivat muuttuneet viime käynnistä. Tällä kertaa myös tarjoutui tilaisuus nähdä Atomium pimeässä, sillä teimme metrolla visiitin Brysselin keskustaan ja palasimme auringonlaskettua. Brysselin keskustassa satoi kaatamalla mennessä, mutta onneksi sade hieman hellitti ruuan jälkeen, joten vieraat näkivät keskusaukion, Grand Placen.

Huyssa, tarkemmin Stattessa, oli tivoli viimeistä päivää. Ajoittainen sade ja marraskuinen sunnuntai-ilta taisivat olla monen mielestä huono yhdistelmä, sillä paikalla ei ollut juuri ketään. Osa kojujen pitäjistä jo pakkasivat tavaroitaan ja nopeimmat olivat jo pakanneet. Kannatuksen vuoksi ja palkintojen kiilto silmissä kokeilimme ilmapallojen ammuntaa. Yllätykseksi jokainen meistä jopa asui. Yhdellä ja kahdella osumalla ei kuitenkaan parhaille palkinnoilla päässyt, vaan jouduimmen tyytymään lohdutuspalkintoihin. Hauskaa kuitenkin oli.

Varikkosuoralla ja sen takana

Torstai toi vaihtelua arkeen, sillä Suomesta saapui ystäviä kylään. Perjantaina töiden jälkeen tehtin pieni junamatka Namuriin. Kaupunki ei marraskuulla näyttänyt yhtä kivalta kuin kesällä.. Namurin linnoitus sentään näytti hienolta iltavalaistuksessa, mutta katselimme sitä vain joen rannalta.

Lauantaina puolilta päivin lähdettiin ajelemaan Span moottoriradalle, jossa elokuussa oli formula kisat. Olimme varanneet sieltä noin puolentoista tunnin opastetun kierroksen. Samalla radalle elokuulla oltiin katsomassa formuiloita. Heti kierroksen aluksi opas kertoi, että rataa kutsutaan harhaanjohtavasti Span radaksi, vaikka rata kuuluu Stavelotille ja Malmedylle kunnille, ei Spalle. Yllätys oli, että mikäli radalla ei ole mikään maksullinen tapahtuma käynnissä, sinne saisi vapaasti mennä tutkiskelemaan ja kiertelemään. Opastetulla kierroksella päästiin näkemään kuitenkin enemmän, kuten palkintopallin, tiedotehuoneen ja lehdistönkoppeja. Niinhin ei ilmeisesti ainakaan ominpäin ollut asiaa.

Kierros oli kiinnostava ja paremmalla säällä olisi voinut käydä istuskelemassa Grandstandilla, maksamatta siitä yli viittäsataa euroa tai kiertelemässä rataa, mutta vesisateessa tyydyttiin opastettuun kierrokseen. Eau rougen korkeus ero luonnossa teki suuren vaikutuksen, sillä se ei television, eikä kuvien kautta välity.

Paluumatkalla pysähdytiin Verviersiin, joka ohi ajaessa on näyttänyt kiinnostavalta. Jalkautumisen lopputulos oli,  että kannattaa jatkossakin ihastella kaupunkia vain ohi ajaessa. Verviersistä jatkettiin kohti Huyta suunnitelmana pysähtyä pihviravintolassa, jossa olen aiemminkin käynyt, sillä se on hyväksi havaittu ja osui sopivasti matkan varrelle. Ravintola oli kuitenkin lauantai-illalla täyteen buukattu, joten ilmeisesti muutkin ovat todenneet ravintolan hyväksi.

Työmaan kissat

Työmaalla on näkynyt iltaisin kotiin lähtiessä pari kissanpentuja, joiden iäksi veikkaisin sellaiset 3 – 4 kk. Musta on niistä selvästi rohkeampi kuin harmaaraidallinen, mutta ovat kuitenkin tottuneet ihmisiin. Toivottavasti ovat vain jostain lähitalosta tulleet työmaalle laajentamaan reviriään, eivätkä ole mitään kesäkissoja.

Tänään sain mustan houkuteltua jopa hipaisuetäisyydelle ja harmaaraidallinenkin uskaltautui muutaman kymmenen sentin päähän. Olin hyvinkin onnessani näistä saavutuksista, kunnes vastaan tullut vartija sai mustan kissan aivan rapsutettavaksi asti. Onneksi netistä löytyi, että ranskankielistä kissaa pitää kutsua ”minou-minou-minou”, josko se toimisi paremmin kuin ”kis-kis-kis”.

 

Nordic Open

Norjan reissusta kotiin tuomiseksi tuli kaksi hopea mitalia. Ei sitä huonoksi tuloksesi voi sanoa, sillä sarja oli avoin, sillä pieniä vääntäjiä (alle 60kg) ei ollut muita kuin minä. Harmittaa toki, että nyt katkesi kolme vuotta kestänyt Nordic Openin mestaruusputki, mutta voitto sentään tuli kuitenkin Suomeen, sillä kultaa kummallakin kädellä otti Anne.

Tällä kertaa vääntäminen tuntui ihan erilaiselta kuin kaksi viikkoa sitten. Voimaa oli ihan erilailla kuin MM:ssä, eikä moitittavaa lähdöissäkään ollut kuin finaaleissa. EM:ssä painonpudotus oli samaa luokkaa kuin MM:iin ja EM:ssä siitä ei haittaa tuntunut olevan, mutta MM:ssä ei kulkenut, joten jatkossa tavoite, että pudotettavaa vaakaan on vähemmän.

Kuva: Jan Arthur Aune (Håndbak-Norge)

Pyhäinpäivä

Suomessa pyhäinpäivää vietetään aina lauantaisin marraskuun alussa tai lokakuun viimeisinä päivinä. Se ei siis ole aiheuttanut muita muutoksia arkeen muuten kuin, että launtaina kaupat ovat olleet kiinni ja nykysen aukioloaika muutoksen jälkeen, vaikutus on ollut vielä vähäisempi. Sen vuoksi olikin yllätys, että Belgiassa pyhäinpäivää vietetään 1.11 ja osuessaan viikolle se on vapaapäivä. Tämän lisäksi työmaalla oli päätetty, että myös perjantaina kenelläkään ei olisi asiaa sitelle.

Tämä sopi minulle todella hyvin, sillä perjantaina oli tarkoitus lähteä Norjaan Trondheimiin kädenvääntökisoihin. Tai tarkoitus ja tarkoitus, sillä ajatukseni oli alunperin mennä käymään Sveitsissä pidettävissä kädenvääntökisoissa, sillä ne osuvat samalle viikonlopulle tai olla tekemättä mitään. Suomen kädenvääntöliiton hallituksessa tuli kuitenkin keskustelua, että jonkun liiton edustajista olisi hyvä olla paikalla Norjassa, sillä kyseessä on sentään avoimet pohjoismaiden mestaruuskisat. Joten täällä sitä ollaan, Trondheimissä. Huomenna katsotaan miten ämmän käy.

Suljetulla alueella Tsernobylissä

Kahden päivän kierros Tsernobylissä oli aivan mahtava. Aavekaupunki ja -kyliä, tutka-asema ja paljon uutta tietoa. Aihe itsessäänhän on hyinkin karu ja onnettomuus itsessään suuri katastrofi, mutta se ei estä aihetta olemasta hyvinkin kiinnostava.

Opas oli ammattitaitoinen ja otti huomioon jokaisen pysähdys toiveet. Päästiin näkemään lastentarhan rauniot, kuin myös liikuntasalin ja elokuvateatterin. Ensimmäinen päivä huipentui tutka-asema Dugaan, joka oli todella massiivinen. Sen suuruutta oli mahdotonta hahmottaa. Tutka-asemalta ajettiin Tsernobylin kaupungissa sijatsevaan hotelliin, joka oli myös suoja-aluetta, mutta jolla asuminen on nykyään sallittua, sillä se sijaitsee yli 10 kilometrin päässä laitoksesta.

Hotelli oli positiivinen yllätys, sillä se oli siisti. Lisäksi opas kehui hotellia siitä, että siellä tulee lämmintä vettä, eikä elä mitään ylimääräistä, toisin kuin ilmeisesti saattoi olla lähellä sijaitsevassa hostellissa. Ruoka hotellissa oli perusruokaa, ei mitään erikoista, mutta syötävää. Ruuan kanssa tarjolla oli vain mehua, ei vettä ollenkaan, mutta kyllä sekin meni pahimpaan janoon. Erikoista hotellilla oli, että siellä oli alkoholin anniskelu sallittua ainoastaan kello 19 – 21. Tällä varmaan haluttiin välttää kaikki mahdolliset alkoholista aiheutuvat ongelmat ja varmistua, että matkalaiset ovat seuraavana aamuna ajoissa lähtövalmiina.

Aamupalalla kahvin saanti oli hankalaa ja hidasta, mutta lopulta kahden kupillisen jälkeen lähdettiin kohti Pripyatin aavekaupunkia, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä räjähtäneestä voimalaitoksesta. Onnettomuusalue selvästi kiinnosti montaa muutakin, sillä etenkin Pripyatissa oli useita kymmeniä ryhmiä kierroksella.

Pripyatissa päästiin käymään muun muassa muutamassa kerrostalossa, uimahallissa, koulussa, sekä lasten sairaalassa. Lisäksi nähtiin paljon raunioituneita rakennuksia, joiden ympärille oli paikkapaikoin kasvanut täysi metsä. Kaupungin pääkatukin oli kasvillisuuden valloittama. Yksi mieleen painuvimmista paikoista oli huvipuisto, hylättyine laitteineen jai tyhjänä tuulessa pyörivine karuselleineen.

Pripyatin jälkeen ajattiin voimalaitokselle, jossa pääsimme katsomaan uutta sarkofagia. Säteily laitoksen lähellä oli vähäisempää kuin muualla, sillä siellä on toteutettu massiiviset puhdistustoimenpiteet. Kierrokseen olisi myös kuulunut voimalaitoksen jäähdytyskanavassa olevien jättiläismonnien ruokinta tai ainakin näkeminen, mutta oppaan mukaan monnit olivat kuolleet viime talvena, koska kanavan vesi oli liian matalalla. Monnien sijaan kävimme sitten katsomassa kesken jäänyttä jäähdytystornia, joka oli rakennettu viidettä ydinvoimalaa varten, mutta onnettomuuden vuoksi sitä ei koskaan otettu käyttöön. Myös kuudes reaktori oli ollut työn alla ennen onnettomuutta.

Kierrosta voin kyllä suositella mikäli aihe yhtään kiinnostaa. Oikeastaan jälkeen päin itseä vaan harmittaa, että olisiko pitänyt vielä maksaa pari sataa enemmän ja mennä käymään laitoksen sisällä, sillä suljettuihin reaktoireihin tehdään myös kierroksia. Tässä oli kyllä kuitenkin tarpeeksi yhdelle kerralla, sillä vasta vuorokautta myöhemmin alkaa vähitellen tajuamaan mitä kaikkea tuli nähtyä ja koettua. Takana toki on muutenkin reilu kaksi viikkoa reissussa ja kokemuksia enemmän kuin repullinen, joten kyllä näistäkin riittää keinutuoliin muisteltavaa.

Kiovan viemärit ja ydinbunkkeri

Kiovaan saavuttiin eilen  ilta kuuden maissa. Heti aluksi saatiin hieman esimakua Kiovan ruuhkista ja taksikuski ehdottikin muutaman kilometrin pidempää, mutta vähemmän ruuhkaista reittiä. Ehdotukseen tartuttiin ja päädytiin melkoisille töyssyteille, mutta hotellille päästiin. Lybid hotelli oli positiivinen yllätys ja hieno siihen nähden, että yö kahdelta hengeltä maksoi 36e. Huone toki oli pieni, mutta ei siellä juurikaan ole aikaa tullut vietettyä.

Päivällä kävimme kultaisia kupoleita katsomassa. Pyhän Mikhaelin katedraalissa, sekä kääntymässä Pyhän Sofian katedraalin lippujonossa, sillä sinne olisi pitänyt maksaa sisälle. Hinta nyt ei mikään älytön ollut, olisiko ollut 7e pääsy kaikkialle, mutta jätimme väliin. Kylmyys taisi myös vaikuttaa tähän päätökseen. Päätimme lämmitellä läheisessä ravintolassa ennen hotellille paluuta, mutta tehdessä tilausta tarjoilija ilmoitti, että ainostaan kylmiä lounaita eli leipää ja salaattia on tarjolla, sillä sähköt ovat poikki. Muutamaa minuutti myöhemmin sähköt sentään palasivat ja keittolounas oli jälleen saatavilla.

Kolmen jälkeen lähdettiin metrolla kohti viemärikierroksen aloituspaikkaa Se oli metroasema joenrannalla, jonka ympärillä ei ollut mitään muuta kuin yksi kahvila. Sinne sentään pääsi lämmittelemään, sillä olimme liiankin hyvissä ajoin liikkeellä, mutta emme halunneet missata kierrosta. Olimme siis varanneet kierroksen, jossa mentiin käymään Kiovan sadevesiviemäreissä, sekä sen jälkeen kylmän sodan aikaisessa bunkkerissa, joka oli suunniteltu suojaamaan ydinsodalta. Olimme varanneet kierroksen neljälle, mutta koska kyseessä ei ollut yksityiskierros mukaan liittyi myös eräs nainen, joka ei vaikuttanut olevan valmistautunut hyppäämään viemäriin villakangastakissaan ja karvapipossaan. Hän kuitenkin vakuutti oppaallemme tietävänsä mihin on menossa ja niin varmaan olikin. Kenties hänellä oli päällä ne hänen ”huonot vaatteet”. Viemäriin menoa varten jalkaan puettiin kahluusaappaat ja kouraan lyötiin taskulamppu ja sitten vaan viemärin kantta auki.

Sadevesiviemärit olivat jännä kokemus, eikä edes pimeys pelottanut, vaikka sitä vähän pelkäsin etukäteen. Ahdasta oli paikka paikoin ja varmaan kilometrin verran käveltiin kyyryssä, yhdessä kohdassa täytyi jopa ryömiä. Kerrankin lyhyydestä oli jotain hyötyä. Kierroksen loppuvaiheella nähtiin muutamia lepakoita, jotka onneksi lähtivät nopeasti toiseen suuntaan. Lisäksi näkyi muutamia tuhatjalkaisia.

Viemäreissä vietimme reilun tunnin, jonka jälkeen nousimme pintaan aika lähellä aloituspaikkaa. Kiovan ruuhkat olivat pahimmillaan, joten matka ydinbunkkeriin tehtiin metrolla autokyydin sijaan. Opas varoitteli metron taskuvarkaista, eikä varmaan aiheetta, sillä metrot olivat tupaten täynnä. Metromatkan hinta oli alle 30 senttiä! Ei siis maksanut yhtään mitään.

Bunkkeri sijaitsi erään kerrostalon kellarissa, jonne pääsyyn opas kävi noutamassa vartijalta avaimen. Bunkkerissa oli ollut tilaa useammalle sadalle hengelle ja vettä neljäksi päiväksi. Sen aikaa oli laskettu ihmisten pärjäävän ruuatta helposti. Bunkkeri sisälsi opetusmateriaalia säteilyvammoista, USA:n ohjuksista, ydinräjähdyksen kulusta, sekä kaasunaamareita, suojavaatteita, ensiapulaukkuja, säteilymittareita ja paljon muuta. Kaikesta päätellen ydinsodan uhka kylmän sodan aikana ollut todellinen ja siihen on valmistauduttu.

Päivään mahtui paljon ja huomenna on luvassa lisää, sillä aamulla lähdetään kohti Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuusaluetta. Siellä käyminen on ollut jo vuosia haaveissa, joten odotukset ovat suuret. Olemme varanneet kahden päivän kierroksen, johon kuuluu yöpyminen Tsernobylin kylän parhaassa (ainoassa!) hotellissa.

 

Kissojen Istanbul

Aiemmin en tiennyt. että Istanbul on kuuluista kissoistaan. Kyllä niitä siellä riitti <3 Eikä mitään kapisia kulkukissoja, vaan hyvin hoidetun ja syöneen näköisiä. Kyllä ne päivät mukavasti kuluu kissoja rapsutellessa. Ilmeisesti ainakaan suurinta osaa kissoista ei kukaan omistanut, mutta niillä oli kuitenkin selkeästi omat reviirit ja ravintoloiden edustat, jossa ne liikuivat. Niillä tuntui myös olevan nimet, jotka ainakin tarjoilijat tiesivät.

Tiistaiaamupäivällä  suunnattiin Hotel Pera Palasiin, joka oli 1800-luvun lopulla rakennettu loistohotelli, Idän pikajunalla matkustaneille. Hotelli oli kuuluista myös siitä, Agatha Christie majoittui siellä ja tarinan mukaan kirjoitti myös Idän pikajunan arvoituksen niiden seinien sisällä. Niin tai näin, hotellissa oli vielä aistittavissa vanhojen aikojen loistoa.

Leivoskahvien jälkeen jatkettiin matkaa Yerebatan Sarniciin eli maanalaiseen vesisäiliöön, jossa on aikanaan seikkaillut myös mm. 007. Sinne oli muutamien kymmenien metrien jono, mutta se meni kohtuu nopeasti, Maanpäältä säiliötä oli vaikea edes huomata, sillä se on täysin maan alla ja sisäänkäynin rakennus oli hyvin huomaamaton. Suuri osa säilöistä oli kunnostuksen alla. Ihan käymisen arvoinen paikka, etenkin kun sisäänpääsy maksoi alle 3e.

Ikäänkuin aiemmissa ei olisi ollut tarpeeksi yhdelle päivälle, jatkoimme vielä matkaa kaupungin muurille. Siitä osasta, jossa kävimme, ei päässyt muureille kävelemään. En tiedä, jos jostain muualta olisi päässyt. Osittain muuri oli hyvä kuntoisen näköistä ja varmaan levein näkemäni kaupungin muuri, mutta paikka paikoin muuri oli romahtanut tai tuettu suoja verkoin ja muiden tukien avulla.

Istanbulista jäi positiivinen kuva ja sinne voisi tarvittaessa matkustaa toistekin, toisin kuin Antalyaan. Tänään matka jatkuu Ukrainaan. Siitä tulee varmasti todella mielenkiintoista, vaikka sitä koko reissu on ollut jo tähänkin asti.

Värikäs Istanbul

Antalya ei omaan mieleen ollut, mutta MM-kisojen jälkeen sunnuntaina suunnattiin Istanbuliin. Se tarjosinkin Turkista hyvin erilaisen kuvan. Ihmisiä oli paljon, sillä lähteestä riippuen Istanbulin asukasluvuksi ilmoitettiin n.15 miljoonaa. Siihen määrää mahtuu taas jos jonkinlaista kulkijaa, mutta ilokseni sain huomata, että ihan rauhassa sai liikkua. Tosin nyt liikuimme ryhmässä,, yksinliikkuessa olisi voinut olla eri asia.

Istanbulista olimme vuokranneet Airbnb-asunnon merinäköalalla Taksim-aukion läheltä. Asunto ajoi asiansa, vaikkakin osa halkeamista rakenteissa ei ollut oikein luottamusta herättäviä. Lisäksi asunnon ovi oli kuin kassakaapin ovi, kolmella lukolla varustettuna. Puolestaan parvekkeen ovea ei saanut lukkoon ollenkaan. Ilmeisesti sitä ei oltu koettu tarpeelliseksi, olihan kyseessä neljäs kerros.

Aamupäivällä lähdimme ratikalla kohti Istanbulin vanhaa kaupunkia ja sen lähellä sijaitsevia muita nähtävyyksiä. Ratikkaan ostimme Istanbul-kortit, jonka hinta oli n.1e (7 liiraa) ja siihen pystyi lataamaan haluamansa määrän liiroja matkojen maksamista varten. Tällöin myös yksittäisen matkan hinta piti olla halvempi kuin erikseen ostettuna. Samaa korttia pystyi käyttämään useampi, sillä se ei ollut henkilökohtainen. Ratikasta jäimme pois vanhan kaupungin, Sultan Ahmetin, pysäkillä. Sen vierestä löytyivät Hagia Sofia ja Sininen Moskeija. Menimme ensimmäisenä jonottamaan Hagia Sofiaan, jonne onneksi jono ei ollut mikään älyttömän pitkä. Se oli älyttömän hieno.

Hagia Sofian jälkeen aioimme mennä Siniseen Moskeijaan, mutta siellä oli rukousaika juuri alkamassa, joten turisteja ei päästetty sisään. Suuntasimme sitten välissä Suureen Basaariin (Grand Bazaar). Siellä oli kilometrikaupalla käytäviä ja varmasti tuhansia kojuja. Suuresta Bazaarista jäi kyllä paha maku suuhun, sillä hinnat olivat aivan järkyttäviä. Ymmärrän vielä sen jotenkin, että siellä on tarkoitus tinkiä ja se kuuluu asiaan, mutta jos lähtöhinnat eivät ole edes lähelläkään oikeaa, niin ei siinä ole mitään järkeä. Jääkaappimagneetista pyydetään n. 8e ja muualla sen hinta on alle euron. Ida sai minulle sellaisen tingittyä 0,80e hintaan, mutta omat hermot eivät olisi riittäneet. Lisäksi samanlaiset huivit, joita saa mm. Belgiasta 5e hintaa olivat lähtöhinnaltaan lähes 20 euroa eikä niistä juurikaan edes suostuneet tinkimään. Lienee sanomattakin selvää, että huivit saivat sitten jäädä basaariin.

Koska huivit jäi basaariin, onneksi oli yksi huivi omasta takaa mukana, sillä sitä tarvittiin Siniseen Moskeijaan pääsemiseksi. Hagia Sofian rinnalla Sininen Moskeija oli laimea. Ei sitä rumaksi voi haukkua, mutta tosiaan ei läheskään yhtä hieno. Vinkkinä sanoisinkin, että kannattaa ensin käydä Sinisessa Moskeijassa, jos molemmissa on tarkoitus vierailla. Kumpikin ehdottomasti käymisen arvoisia kuitenkin. Sinisen Moskeijan jälkeen pysähdyttiin vielä Mauste Basaariin, jonka värimaailma oli aivan ihana. Mitään sieltä ei kuitenkaan jäänyt käteen.