Maihinnousu Normandiaan

Dieppessä aamulla käytiin pieni rantakierros tekemässä ennen kuin matka jatkui yhdentoista maissa kohti etelää. Matka ensimmäiselle maihinnousurannalle, Sword beachille, kesti neljä tuntia , sillä tehtiin matkalla yksi suunnistusmoka ja päädyttiin hetkeksi maksullisille teille, niitä kun Ranskassa riittää. Ajettiin sitten samalla vaivalla Pont de Normandien kautta, joka on viimeinen silta Seine-joen yli ennen merta. Korkeutta sillalla 214 metriä, joten meinasihan se taas jo hirvittää.  Sillan ylityksestä veloitettiin 5,40e. Hirveä hinta! Matkalla nähtiin myös flareja. Flarella siis tarkoitan liekkiä, joka polttaa jalostuslaitoksen tms. kaasun hiilidioksidiksi. Niitä ei ole tähän mennessä tullu vastaa muuta kuin valokuvissa. Hirveää tuhlausta sekin, sillä luulisi nykyään sen kaasun saavan talteen ja käyttöön.

Sword Beachilta ei löytynyt ollenkaan parkkipaikkoja, joka paikka oli aivan täynnä autoja. Lopulta päädyimme Juno beachin puolelle, joka on toinen maihinnousurannoista. Siitä teimme sitten kävelykierroksen. Parkkipaikan etsintään ja kävelykierrokseen tuhlaantui tolkuttomisti aikaa, joten Gold beach otettiin hyvin pikaisena pysähdyksenä. Omaha beachilla yritettiin pysähtyä jenkkien hautausmaalle, mutta siitä ei ollut tehty liian helppoa, joten kävimme vain muistomerkillä ja punkkerissa, johon pääskyt olivat tehneet pesiä. Omaha beatchilla kävimme myös uimassa.

Koska kello oli Omaha beachin lopussa jo puoli seitsemän ja Le Havreen piti yöksi ehtiä, päätimme jättää väliin viimeisen rannan, Utah beachin. Mielenkiintoisempi ajoreitti Le Havreen  eli valtateitä ja tulleja välttäen olisi kestänyt 3 tuntia 15 min, päätimme turvautua tylsään ja maksulliseen, 1 tunti 45 min matkaan. Tällä puolentoista tunnin aika säästölle hintaa tietullien muodossa tuli 10,10e.

Le Havressa päätimme ajaa hotelliin sataman kautta, olihan koko kaupunki saanut nimensä sataman mukaan. Reitti ei tuottanut pettymystä, sillä satamassa nousi seinä vastaan, nostosillan muodossa. Onneksi löytyi vaihtoehtoinen reitti ja hotellille päästiin.

Hotelliksi oli valittu iBis, hintaltaan huokea ja laadultaan ei yllätyksiä tuottava. Auton sai jättää kadulle parkkiin ilmaiseksi aamulla yhdeksään asti. Yritin maksaa parkin aamulla kaksi tuntia pidemmäksi, mutta lopputulos oli, että rahat todennäköisesti tililtä meni, mutta mitään parkkilappua en saanut. Aamulla uusi yritys.

Le Havresta ei löytynyt elämää, se oli hyvin betoninen kaupunki. Onneksi sentää pitsa oli hyvää ja sen muodossa sain korvikkeen haaveillulle juustolautaselle, kolmen juuston pitsan. Huomenna matka jatkuu kotia kohti.

Matkalla Normandiaan

Viikonlopun suunnitelmissa oli matka Normandiaan Ranskaan. Matkan varrelle oli myös suunnitelmissa pysähdys Bruggeen, jota joillain matkasivuistoilla kehuttiin pohjoisen Venetsiaksi. Lauantaiaamulla päästiin matkaa vähän kymmenen jälkeen. 21.7 on Belgian kansallispäivä, mutta se ei liikenteessä juurikaan näkynyt. Ainoastaan kauppojen aukioloajat olivat entistä huonommat, normipäivänäkin kaupat tosiaan menee kiiinni ihan viimeistään klo 20.

Brugge ei ollut maineensa veroinen, vaikkakaan ei se huono ollut, Omasta mielestä esimerkiksi Gent oli paljon kivempi tunnelmaltaan. Bruggessa oli liikaa turisteja omaan makuun, vaikka itsekin sellaisena siellä. Kaupungissa ei vaikuttanut olevan ollenkaan paikallisia,vaan nimenomaan vain turisteja. Siitä jäi sen vuoksi hyvin mitään sanomaton vaikutelma, koska ihmiset luovat tunnelman. Bruggessa tuli kokeiltua nyt myös belgialaisia vohveleita. Ei siitä uutta herkkua tullut, se maistui…vohvelita. Jatkossakin voi pitäytyä jäätelössä, jos haluaa herkkuja.

Bruggesta matka jatkui kohti Ranskaa. Ruokatauko pidettiin Grand Fort Philippessä, jonka jälkeen alkoi näkyä tien varressa toisen maailmansodan aikaisia punkkereita.  Niitä pysähdyttiin ihmettelemään. Lisäksi ajettiin Calaisin läpi, joka toisessa maailmansodassa oli pommitettu täysin raunioiksi. Calaisissa merkille pantavaa oli, että lähes kaikki oli aidoitettu, tuntui hyvin kummalliselta. Calaisin jälkeen maisema muutui kumpuilevaksi ja ajoimme katsomaan Cote D´Opalea sekä meren toisella puolella näkyvää Englantia.

Loppumatka ajettiin välttäen tietulleja eli maaseututeitä, mutta ilman pysähdyksiä, kuskinvaihtoa lukuunottamatta, Dieppeen asti, josta oli varattu hotelli ensimmäiseksi yöksi. Matka olikin ihan hyvin mitoitettu, sillä kello oli vähän yli yhdeksän illalla, kun saavuimme hotellille. Hotelliksi valitsimme Windsor-hotellin, ihan rannasta. Valinnanvaraa varaus hetkellä ei tosin enään juurikaan ollut, mutta hotelli vaikuttaa aivan hyvältä. Kaikki toimii ainakin vielä ja henkilökunta on ollut asiansa osaavaa.

Dieppessä olikin illalla jo melko kylmä, kun illalla syömään lähdettiin, alle 20 astetta. Täytyi kaivaa sukkahousut ja huivi lämmikkeeksi. Dieppen satamassa oli katu täynnä ravintoloita, joten oli vaikeuksia valita mihin menisi. Kävelimme koko kadun läpi ja päätimme, että menemme siihen jossa annokset olivat näyttäneet parhailta. Strategia ei kuitenkaan toiminut, sillä tässä paikassa keittiö oli mennyt jo kiinni. Niinpä menimme sitten seuraavaan, jossa keittiö oli vielä auki. Se oli virhe. Ruoka oli aivan paskaa. Minun annos oli vetistä (eli oletettavasti pakastettua) kalaa, joka ei maistunut miltään. Se oli kuitenkin luksusta verrattuna Lassen pihviin. Se oli jännemöykky, jolla ei ollut lihan kanssa mitään tekemistä, saati sitten fileen, jona se myytiin. Vaikka juustolautanen jälkiruuaksi olisi houkutellut, päätimme, että kyseiseen ravintolaan, emme enää penniäkään tuhlaisi. Valitetttavasti kaikki ravintolat olivat jo sulkemassa tai sulkeutuneet, joten juustolautanen jäi huomiselle. Note to self, ensi kerralla kannattaa tarkistaa ravintolan arvostelut ennen sisään astumista.